Mortonki nääs
Tässä verkkovirtojen sinivihreillä aalloilla lainehtiessani äkkäsin yllättäen, että perskeles, minullahan lepää täällä bittivarastojen uumenissa oma uljas blogi, jonka tyhjyys suorastaan huutaa täyttymystä. Kuten arvoisat kommentoijat edellisen tekstin tiimoilta ovatkin osuvasti sanailleet, on viimeisimmästä visiitistä lipsahtanut aikaa jo reilun vuodenkierron verran. Varsinaisesti minua ei vieläkään kohdannut odottamani mystinen 'inspirasuun', mutta koskapa nykyisen verkottuneen tietoyhteiskunnan jäsenen ilmeisenä velvollisuutena tuntuu olevan omasta harmaasta (ja ilmeisen yleisesti myös tapahtumiltaan varsin ankeasta) elostelustaan raportoiminen, katsoin oikeudekseni kuormittaa palvelinta tälläkin sanahelinällä. Muuan venäläisiin klassikoihin lukeutuva kirjailija, Fjodor Mihailovitš Dostojevski, muotoili tämän ajatuksen teoksessaan Kirjoituksia kellarista (1864) esittäen, että "jokaisen älykkään ihmisen suoranainen ja ainoa tehtävä on suunsoitto, eli siis tahallinen jonninjoutavan vatkaaminen". Vaikka en pidäkään itseäni ihmiskunnan oletettuun keskiarvoon verrattuna erityisen älykkäänä, rohkenen silti suruttomasti kohottaa tämän tekstikappaleen näennäistä arvoa liittouttamalla sen suoraviivaisesti maailmankirjalisuuden helmistöön.
Syy tähän yht´äkkiseen aktivoitumiseen on se, että menneen viikon aikana olen havainnut olevani peloittava henkilö. Lauantaina 3.3., kuluvaa vuotta, olin tyttöystäväni avecoimana matkalla juhliin erääseen tamperelaiseen ravintolaan. Olin tässä vaiheessa vielä alkoholin vaikutuksesta vapaa ja sonnustautuneena kutsukortissa mainittuun tummaan miesten pukuun, siis aivan käsittämättömän tyylikkäänä ja hyväntuulisena matkaa parini kanssa taitoin. Lyhyt siirtymä asunnoltani läheiselle taksitolpalle piti sisällään pikaisen visiitin rahaseinälle, eli pankkiautomaatille, josta tarkoituksenani oli nostaa reipas annos käteistä illan odotettavissa olevia varsin mittavia kulunkeja varten. Ennakkokäsitykset osuivatkin aivan kohdalleen, vaikkakin yön hämyissä ei pers´aukinenkaan tunne olevansa köyhä eikä kipeä.
Automaatin läheisyyteen saapuessamme, havaitsimme palvelupisteen olevan hetkellisesti varattuna. Valuutan nostoa oli suorittamassa tuiki tavallisen näköinen, kypsään keski-ikään ennättänyt naishenkilö. Sijoitin itseni jonomaiseen muodostelmaan mainitsemani lähimmäisen kanssa siten, että jökötin suhteellisen paikallani noin 1,15 metrin etäisyydellä hänen talvipalttoonsa selkämyksestä. Käytökseni oli rauhallista, mitä nyt verkaisesti ja tarkoin punnituin sanankääntein rupattelin siippani kanssa tulevasta illasta, juhlapuheen pitäjän introvertista persoonasta ja jalkakäytävien epämiellyttävästä, mutta ah niin vuodenajalle tyypillisestä liukkaudesta. Olin siis täysin staattinen hahmo pirkanmaalaisessa kaupunkimiljöössä, ilman uhkaavuuden häivettäkään.
Järkytykseni olikin kertakaikkisen suunnaton, kun asiointinsa päättänyt naaras tokaisi potkaisuetäisyydeltä poistuttuaan, että "ei ole kivaa, kun tullaan noin lähelle, kun toinen on automaatilla". Pilvettömän taivaan sinisyydestä leimahtava salamakaan ei olisi saanut siinä hetkessä pasmojani pahemmin sekaisin. Perusluonteelleni täysin vieraalla tavalla menin sanattomaksi, punehduin kevyesti ja näppäilin tunnusluvun väärin. Miähän olin jumalauta lähes horisontissa siihen akkaan verrattuna. Ei Perkele!
Hei vaan lapset taas ensikertaan ja muistakaa syödä aamupuuronne.
Tässä verkkovirtojen sinivihreillä aalloilla lainehtiessani äkkäsin yllättäen, että perskeles, minullahan lepää täällä bittivarastojen uumenissa oma uljas blogi, jonka tyhjyys suorastaan huutaa täyttymystä. Kuten arvoisat kommentoijat edellisen tekstin tiimoilta ovatkin osuvasti sanailleet, on viimeisimmästä visiitistä lipsahtanut aikaa jo reilun vuodenkierron verran. Varsinaisesti minua ei vieläkään kohdannut odottamani mystinen 'inspirasuun', mutta koskapa nykyisen verkottuneen tietoyhteiskunnan jäsenen ilmeisenä velvollisuutena tuntuu olevan omasta harmaasta (ja ilmeisen yleisesti myös tapahtumiltaan varsin ankeasta) elostelustaan raportoiminen, katsoin oikeudekseni kuormittaa palvelinta tälläkin sanahelinällä. Muuan venäläisiin klassikoihin lukeutuva kirjailija, Fjodor Mihailovitš Dostojevski, muotoili tämän ajatuksen teoksessaan Kirjoituksia kellarista (1864) esittäen, että "jokaisen älykkään ihmisen suoranainen ja ainoa tehtävä on suunsoitto, eli siis tahallinen jonninjoutavan vatkaaminen". Vaikka en pidäkään itseäni ihmiskunnan oletettuun keskiarvoon verrattuna erityisen älykkäänä, rohkenen silti suruttomasti kohottaa tämän tekstikappaleen näennäistä arvoa liittouttamalla sen suoraviivaisesti maailmankirjalisuuden helmistöön.
Syy tähän yht´äkkiseen aktivoitumiseen on se, että menneen viikon aikana olen havainnut olevani peloittava henkilö. Lauantaina 3.3., kuluvaa vuotta, olin tyttöystäväni avecoimana matkalla juhliin erääseen tamperelaiseen ravintolaan. Olin tässä vaiheessa vielä alkoholin vaikutuksesta vapaa ja sonnustautuneena kutsukortissa mainittuun tummaan miesten pukuun, siis aivan käsittämättömän tyylikkäänä ja hyväntuulisena matkaa parini kanssa taitoin. Lyhyt siirtymä asunnoltani läheiselle taksitolpalle piti sisällään pikaisen visiitin rahaseinälle, eli pankkiautomaatille, josta tarkoituksenani oli nostaa reipas annos käteistä illan odotettavissa olevia varsin mittavia kulunkeja varten. Ennakkokäsitykset osuivatkin aivan kohdalleen, vaikkakin yön hämyissä ei pers´aukinenkaan tunne olevansa köyhä eikä kipeä.
Automaatin läheisyyteen saapuessamme, havaitsimme palvelupisteen olevan hetkellisesti varattuna. Valuutan nostoa oli suorittamassa tuiki tavallisen näköinen, kypsään keski-ikään ennättänyt naishenkilö. Sijoitin itseni jonomaiseen muodostelmaan mainitsemani lähimmäisen kanssa siten, että jökötin suhteellisen paikallani noin 1,15 metrin etäisyydellä hänen talvipalttoonsa selkämyksestä. Käytökseni oli rauhallista, mitä nyt verkaisesti ja tarkoin punnituin sanankääntein rupattelin siippani kanssa tulevasta illasta, juhlapuheen pitäjän introvertista persoonasta ja jalkakäytävien epämiellyttävästä, mutta ah niin vuodenajalle tyypillisestä liukkaudesta. Olin siis täysin staattinen hahmo pirkanmaalaisessa kaupunkimiljöössä, ilman uhkaavuuden häivettäkään.
Järkytykseni olikin kertakaikkisen suunnaton, kun asiointinsa päättänyt naaras tokaisi potkaisuetäisyydeltä poistuttuaan, että "ei ole kivaa, kun tullaan noin lähelle, kun toinen on automaatilla". Pilvettömän taivaan sinisyydestä leimahtava salamakaan ei olisi saanut siinä hetkessä pasmojani pahemmin sekaisin. Perusluonteelleni täysin vieraalla tavalla menin sanattomaksi, punehduin kevyesti ja näppäilin tunnusluvun väärin. Miähän olin jumalauta lähes horisontissa siihen akkaan verrattuna. Ei Perkele!
Hei vaan lapset taas ensikertaan ja muistakaa syödä aamupuuronne.
Kommentit